Hyvää torstai-iltapäivää. Tulen tänne onnen sekaisin tuntein kirjoittelemaan. Taukoahan tässä olikin...

 

Olen muutaman päivän voinut erinomaisen loistavasti. Työt on sujunut, mieli on iloinen ja voimatkin tuntuvat riittävän vaikka mihin. Olen jopa kovin ylpeä itsestäni. Sellaista tunnetta harvoin tuntee... 

Kun puolitoista vuotta sitten lähdin opiskelemaan tarjoilijaksi, ajattelin että mennään tää nyt nopeesti, että pääsee töihin ja diipadaapa.Silloisen aikataulun mukaan oisin jo valmis tarjoilija. Mutta ihastuttuani kokin ammattiin, päätin laittaa itselleni hiukan haasteita, ja tehdä yhden kokin tutkinnon osan. No sitten päätin vielä tehdä toisen. Olin hiukan epävarma ensin, en uskonut taitojen riittävän. 

Nyt on neljä tarjoilijan tutkinnon osaa takana ja kaksi vielä jäljellä. Jotka tulevat sitten sieltä kokkipuolelta. Tänään päätin, että teen vielä yhden ylimääräisen. Opettajan kehut sai hymyn korviin ja posket punaisiksi. En olis uskonut. Olen moniosaaja ja kuulemma myös yksi niistä todella harvoista jotka tekevät mitään ylimääräistä. Oisko se sitten se, että kokin ammatti olis mun kutsumustyöni...?  Enkä mä kuitenkaan ihan täysin paskakaan siinä ole, vaikka itse sanonkin...

Tämä tuntuu hyvältä. Viis vuotta sitten en olis uskonut, että tähän päästään. Tai että tämä ala olis edes mua varten. Silloin kuvittelin että lähihoitaja on mun ammatti. Eipä ollut.

Kaks vuotta tein töitä vanhainkodissa ja tavallaan pidin siitä jonkin aikaa. Tykkäsin kovasti kaikista vanhuksista, joilta harvoin sain negatiivista palautetta hoitotaidoistani. Mummot ja papat olikin ainoa syy miksi siellä olin. Paljon puhutaan vanhainkotien työvoimavajeista. No kukapa haluaa tehdä töitä paikassa, jossa suurin osa työ"kavereista" ovat selvästi työhönsä täysin kyllästyneitä, eivätkä jaksa tehdä toisen ihmisen eteen mitään ylimääräistä. Kahvitauolla toki voi viipyä tunnin, mutta aika ei riitä siihen että viettäisi viisi minuuttia puhe- ja liikuntakyvyttömän mummon huoneessa hoitotoimenpiteiden jälkeen. Lukisi lehteä tai vaikka istuisi siinä vaan. 

No, en kritisoi enempää, vaikka mieleni tekisikin. 

Kiinnyin siellä moneen vanhukseen, ja kuolemantapaukset olivat mulle todella raskaita. "Eihän hoitaja saa kiintyä.." No niinpä. Mutta jos omistaa tunteet, kiintyy hyvin helposti ihmisiin, joita yrittää parhaansa mukaan hoitaa joka päivä. Kun isoäitini kuoli, en jotenkin enää kyennyt siihen týöhön... 

Se siitä, nyt olen tässä. Olen jotain. Ja mä pystyn siihen, jopa sairaana. 

Tsemppiä kaikille! Jaksakaa yrittää, jokin aina palkitsee.