Sä tiesit jo varhain liikaa
Sadut ei sua suojellu
Sateenkaaren päässä on multaa
Kerto pukkikin juopunu

Ja enkeli lapsien oli kaunis mut hiljainen
Kun edellä veljien kuljit kengissä aikuisten
Sun pitikin olla vanha jo nuorena

Oli auki sun silmät ja korvat
Ja sydän tunsi vaik pien olikin
Kun itki aamut ja huusi illat
Opit et särkyä voi kivikin

Ja enkeli lapsien oli kaunis mut hiljainen
Kun edellä veljien kuljit kengissä aikuisten
Sun pitikin olla vanha jo nuorena

Ois enkeli lapsien voinu aiemmin kertoo et läpi avoimen sydämen
Ain pääsee luo enkelten
Mut yö oli jo myöhäinen kun matkasi viimeisen
Sä edellä veljien kuljit saatossa sielujen
Sinne missä voit olla nuori viel vanhana

Chisu

Sunnuntai.  Aurinko paistaa, ulos vois mennä, ipana puhkuu energiaa... Ei jaksa, ei huvita, ei pysty. Ei tunnu oikein miltään ja kuitenkin ahdistaa. 

Olen sairastanut koko viikon. Kuume heitellyt mielialojen kanssa samaa vauhtia. Ja se vauhti on kova. Ihmetellä vaan voi kuinka ihmisen mieli toimii. Kuinka se voi pienestä olemattomasta asiasta muuttua onnellisuudesta totaalimasennukseen. Tai masennuksesta yhtäkkiseen onneen. Ja tämä hetki... Ei tunnu miltään. Hymyile väkisin, itke väkisin... 

Ehkä lääkitys ei ole kohdallaan. Voxra, jota nyt oon kuukauden vedellyt (joka ei sovi kaksisuuntaiselle) ei toimi. veikkaan että mulle on isketty lumelääke. Mutta onneks on lääkäriaika keskiviikolle YLEISLÄÄKÄRIN kanssa. Jos se osaa hommansa paremmin kuin nuo mielenterveyteen koulutetut. 

Niin, onko hoitovirhe? Ihmiselle määrätään uudet lääkkeet ja jatkuvat rauhottavat, ja hoitosuhde katkaistaan. Kaikki samalla reissulla. Seurantakäyntiä ei suunnitella. Lääkevastuu siirtyy omalääkärille, ja muu vastuu sitten terapeutille. Outoa. Mielestäni vastuutonta mutta kaippa niille riittää yli kymmenen vuoden hoitosuhde. Toivoton tapaus?

Kun näin mieli muuttuu, miettii jopa opiskelujen lopettamista. No en sitä aio tehdä, koska se kaikki kova työ minkä olen tehnyt menis hukkaan... Mutta toisaalta... Mitä väliä..?

Ota tässä nyt selkoa omista ajatuksista kun ei oikein tiedä kuka on ja mitä tekee, missä on ja miten päin.

Tässä tämä. Sunnuntai. 

Hiphei ja surullinen hiihtoloma. Surun aiheuttaa ilma, joka ei ole lähelläkään sitä mitä hiihtolomalla voisi kuvitella. On myös suurempi suru...

Eilen kuoli hyvin rakas kissa. Muistan kun tämä kissa syntyi. Olin jotain 5 vuotta. Ei tiedetty että meidän kissa on raskaana. ja yhtäkkiä meillä oli kaks kissaa. Meille syntyi Murre. 

Murre oli pöhkö kissa. Kerran Murre raapas mua silmään ja sen seurauksena vetelin silmälappu silmässä. Myöhemmin optikko on kysellyt, että mikä arpi sulla on tossa silmässä... Kerran Murre jäi auton töytäisemäksi. Ilmeisesti pelästyi niin että katosi toviksi. Luultiin jo että on sattunut jotain pahaa, mutta tulihan se Murre kotiin takaisin. 

Murre eli elämänsä vapaana. Ja se onkin ehkä hänen pitkän ikänsä syy. 

Eilen kuitenkin menetimme hänet. Lähdimme isäpuoleni kanssa kiireellä eläinlääkäriin, kun Murren takajalat eivät toimineet ja hengittäminen näytti hankalalta. Ensimmäinen eläinlääkärimesta oli aivan paska. Menin sinne kissa sylissäni, itkin ja kerroin oireet. Ei heillä ollut aikoja. Toisessa paikkaa ei myöskään ollut aikoja, mutta kun eläinlääkäri kertoi mulle mitä se saattaisi olla ja sanoi sellaisessa ennusteen olevan todella huono, lähes lyyhistyin lattialle itkemään. Siellä meidät otettiin vastaan. vaikka joku koira odotti vuoroaan. 

Lääkäri tutki Murren, ja sanoi että se oli juuri sitä mitä hän arvelikin. Veritulppa. Murrella ei ollut jaloissa enää verenkiertoa, Oli kaksi vaihtoehtoa: toinen oli se että hoidetaan sairaalassa, koitetaan liuottaa tulppa pois, mutta tulpan uusiutuminen on 90% varmaa. Toinen vaihtoehto. Eutanasia. Kun kyse oli 20-vuotiaasta kissasta, oli selvää että menetämme hänet. En voinut muuta kuin itkeä.

Pidin Murrea sylissä, kun hänet rauhoitettiin. Katsoin kun rakas kissani kuoli. Silitin ja itkin. 

Kannoin lääkäristä pois rakkaan kuolleen kissan. 

Pahinta oli nähdä se kaikki. Kun kissa kärsii ja kuolee. En kadu että olin paikalla. Pelkään vain etten koskaan unohda sitä näkyä. 

Olin paikalla kun hän syntyi, elin hänen kanssaan pitkään ja olin paikalla kun hän kuoli.

Hyviä muistoja on paljon, toivon vain pääseväni näistä viimeisistä. 

Murre on nyt haudattu Leo-kilpikonnan viereen. 

Rakas Murreni.

 

 

Enpä kummempia kirjoittele.

Lainaan Chisun Minä ja mun pää- lyricoita. Voivat ehkä samaistua ne jotka elävät ns kaksoiselämää tai he jotka elävät elämää tällaisen ihmisen kanssa.

 

"Hei älä pelkää elää", oli viimeinen neuvo
Jonka yöllä sulta sain, en tiedä uskonko
Mun on nähtävä joka nurkka, tietää paksuus jään
Mä oon kuolemankielissä aina, kun mä nojaan elämään

Mul on vaikea, villi mieli, joka pannan tarvitsee
Mä painin sen kanssa, kunnes se itkee ja häpee
Siis kaksi syytöntä syntymässä; minä ja mun pää
Tuomittu samaan selliin, kunnes henki riistetään

Elämä vie, elämä tuo
Ensin kädestä syö, sit sielusta juo
Ja selinpäin mä tahalteen jäin
Jo elämän puun ja helvetin näin

"Me ollaan jääty sun pelkoihin jumiin", vielä mulle tokaisit
Mut jos mä veisin sut maailman ääriin, sieltä yksin palaisit
Sul on vastassa kaksi meitä; minä ja mun pää
Tuomittu samaan selliin, kunnes henki riistetään

Hei, elämä vie, elämä tuo
Ensin kädestä syö, sit sielusta juo
Ja selinpäin mä tahalteen jäin
Jo elämän puun ja helvetin näin

Elämä vie, elämä tuo
Ensin kädestä syö, sit sielusta juo
Ja selinpäin mä tahalteen jäin
Jo elämän puun ja helvetin näin

"Me ollaan jääty sun pelkoihin jumiin", sä mulle tokaisit
Mut jos mä veisin sut maailman ääriin, sieltä yksin palaisit

Hei, elämä vie, elämä tuo
Ensin kädestä syö, sit sielusta juo
Ja selinpäin mä tahalteen jäin
Jo elämän puun ja helvetin näin

Hei, elämä vie, elämä tuo
Ensin kädestä syö, sit sielusta juo
Ja selinpäin mä tahalteen jäin
Jo elämän puun ja helvetin näin

Elämä vie, elämä tuo
Kädestä syö, sielusta juo
Ja jos hyvin käy, sä jäät mun luo
Jos hyvin käy, sä jäät mun luo

 

Chisu - Minä ja mun pää

Hyvää torstai-iltapäivää. Tulen tänne onnen sekaisin tuntein kirjoittelemaan. Taukoahan tässä olikin...

 

Olen muutaman päivän voinut erinomaisen loistavasti. Työt on sujunut, mieli on iloinen ja voimatkin tuntuvat riittävän vaikka mihin. Olen jopa kovin ylpeä itsestäni. Sellaista tunnetta harvoin tuntee... 

Kun puolitoista vuotta sitten lähdin opiskelemaan tarjoilijaksi, ajattelin että mennään tää nyt nopeesti, että pääsee töihin ja diipadaapa.Silloisen aikataulun mukaan oisin jo valmis tarjoilija. Mutta ihastuttuani kokin ammattiin, päätin laittaa itselleni hiukan haasteita, ja tehdä yhden kokin tutkinnon osan. No sitten päätin vielä tehdä toisen. Olin hiukan epävarma ensin, en uskonut taitojen riittävän. 

Nyt on neljä tarjoilijan tutkinnon osaa takana ja kaksi vielä jäljellä. Jotka tulevat sitten sieltä kokkipuolelta. Tänään päätin, että teen vielä yhden ylimääräisen. Opettajan kehut sai hymyn korviin ja posket punaisiksi. En olis uskonut. Olen moniosaaja ja kuulemma myös yksi niistä todella harvoista jotka tekevät mitään ylimääräistä. Oisko se sitten se, että kokin ammatti olis mun kutsumustyöni...?  Enkä mä kuitenkaan ihan täysin paskakaan siinä ole, vaikka itse sanonkin...

Tämä tuntuu hyvältä. Viis vuotta sitten en olis uskonut, että tähän päästään. Tai että tämä ala olis edes mua varten. Silloin kuvittelin että lähihoitaja on mun ammatti. Eipä ollut.

Kaks vuotta tein töitä vanhainkodissa ja tavallaan pidin siitä jonkin aikaa. Tykkäsin kovasti kaikista vanhuksista, joilta harvoin sain negatiivista palautetta hoitotaidoistani. Mummot ja papat olikin ainoa syy miksi siellä olin. Paljon puhutaan vanhainkotien työvoimavajeista. No kukapa haluaa tehdä töitä paikassa, jossa suurin osa työ"kavereista" ovat selvästi työhönsä täysin kyllästyneitä, eivätkä jaksa tehdä toisen ihmisen eteen mitään ylimääräistä. Kahvitauolla toki voi viipyä tunnin, mutta aika ei riitä siihen että viettäisi viisi minuuttia puhe- ja liikuntakyvyttömän mummon huoneessa hoitotoimenpiteiden jälkeen. Lukisi lehteä tai vaikka istuisi siinä vaan. 

No, en kritisoi enempää, vaikka mieleni tekisikin. 

Kiinnyin siellä moneen vanhukseen, ja kuolemantapaukset olivat mulle todella raskaita. "Eihän hoitaja saa kiintyä.." No niinpä. Mutta jos omistaa tunteet, kiintyy hyvin helposti ihmisiin, joita yrittää parhaansa mukaan hoitaa joka päivä. Kun isoäitini kuoli, en jotenkin enää kyennyt siihen týöhön... 

Se siitä, nyt olen tässä. Olen jotain. Ja mä pystyn siihen, jopa sairaana. 

Tsemppiä kaikille! Jaksakaa yrittää, jokin aina palkitsee.