Tänään masentaa, niinkuin joka päivä viimeisen kuukauden aikana. Maniasta ei tietookaan, sitä odotellessa. Silloin itsensä tuntee joksikin.

Joka aamu sitä vaan herää voimattomana, vaikka koko edellisen päivän on toivonut vain että huomenna olisi parempi. Huominen tois jotain parempaa, mutta noot. Koita tässä sitten lomailla nautinnollisesti lapsen kanssa. Yritys on kova. Tekemistä koitetaan keksiä viisi vuotiaalle vilkkaalle lapselle ja ulos raahaudutaan vaikka tuntuu ettei huvita nähdä ulkomaailmaa laisinkaan.

Masentaa yksinäisyys. Yksin tekemässä päätökset kaikesta, joihin kaipaisin mielipidettä siltä toiselta aikuiselta. Iltaisin kaikista hankalimpaa. Lapsi nukkuu, istun yksin sohvalla ajatellen, muuttuuko tää koskaan.

Eräs suuri ongelma on terapeuttini loma. Ihminen joka tuntee mut parhaiten, tietää sen kaiken mikä mun päässä liikkuu, lomailee parhaillaan. Kaipaan häntä aivan älyttömästi. Hän on ehkä se ainoa ihminen johon voin luottaa. Jolle voi kertoa sen kaiken, mitä ei voi sanoa ääneen, ettei järkyttäisi kenenkään mieltä kovin pahasti.

Sairastan siis viimeisimmän tiedon mukaan kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Olen lääkkeettömänä omasta tahdostani. En koe tasaavaa lääkitystä itselleni sopivaksi. Masennus syntyy, olin lääkkeitä tai en. Lääke poistaisi vain manian, josta nautin. Hallitsen maniani paremmin kuin masennuksen. Ongelma on siis masennus. Masennukseen lääkkeitä on kokeiltu lukuisia, turhaan.

Ja sitten aiheeseen lapsi mukana tässä kaikessa. Tottakai lapseni näkee vointini koko ajan, koska hän on se joka elää kanssani 24/7. En ole niin hullu etten pärjäisi lapseni kanssa. Hyvin meillä pyyhkii. Joskus olo on sietämätön, mutta saan senkin hallintaan helposti. Ja onhan mulla äiti, joka tekee kaikkensa omien lastensa eteen, niiden aikuistenkin. Apujoukot on, jos niitä tarvitsen. Ja heitä ajoittain tarvitsen hyvinkin lujaa. Lapseni tietää, että saa itkeä. Saa olla vihainen ja saa olla iloinen. Tunteet saa näyttää ja kuuluukin. Enkä sentään itse ihan koko ajan itke. Usein syynä itkuuni on ihmiset, jotka olen menettänyt. Siis he, joita en koskaan saa takaisin.

Tämä nyt tältä erää jää tähän, koska vieressäni heiluu koko ajan oma prinsessani. Hänellä ei ole tekemistä. Ylläri. :)

Toivon kaikille parasta vuotta 2014. Vuosi 2013 oli vaikea mutta opettavaisin ikinä. Ensi vuonna opimme taas lisää, ja toivottavasti opin myös sen, miten olla onnellinen. :)